Opettajana minulla on ollut muun muassa kuuluisa ranskalainen fysioterapeutti Thérèse Bertherat. Voit lukea lisää hänestä ja antigymistä osoitteessa www.antigymnastique.com. Kun kouluttauduin antigym-harjoittajaksi vuosina 2004–2007, opiskelimme ja analysoimme muun muassa liikkeitä, anatomiaa, psykologiaa, äänenkäyttöä ja ryhmän johtamista.
Vuosien varrella myös muun muassa fysioterapeutti Marie-Louise Stagh-Lopez, Sensory Awarenessin kehittäjä Charlotte Selver, fysioterapeutti Francoise Meziérès, psykiatri Dorothea von Schultenkaemper, lääkäri John Sarno, perheterapeutti ja kirjailija Jesper Juul, Sensory Awarenessin opettaja ja psykoterapeutti Judyth Weaver, filosofi Hannes Nykänen ja voimamies ja taiteilija Jarmo Ruotsalainen ovat vaikuttaneet ajatteluni- ja työskentelytapaani. Eniten olen kuitenkin oppinut kaikilta kursseille osallistuneilta ihmisiltä.
Kun löysin antigymin, kärsin selkävamman vaikutuksista vuosien kovan painoharjoittelun jälkeen. Minulle tehtiin selkäleikkaus 1990-luvun lopulla. Antigymiä tehdessä, ymmärsin, että avaimet parantumiseen olivat itsessäni, tajusin, että mitä paremmin opin tuntemaan kehoni ja itseni, sitä terveemmäksi selkäni tuli.
Kun olin työskennellyt antigymin parissa lähes 20 vuotta, tunsin, että oli aika muuttaa työtä ja sen nimeä. En enää halua työskennellä tietyllä menetelmällä tai tekniikalla, koska se saa minut ja kursseille osallistujat noudattamaan jonkun toisen ihmisen keksintöjä. Silloin on vaarana tyytyä jäljittelemään eikä toimia aitona itsenään. Haluan ihmisten tunnistavan itse, kuinka he tekevät liikkeitä, seisovat, kävelevät, makaavat, hengittävät ja niin edelleen. Meillä ihmisillä on kyky havaita aisteillamme syntymästä lähtien, mutta eri syistä tuo kyky heikkenee kasvaessamme.
Kun ohjasin antigym-ryhmiä, huomasin, että ihmiset usein miettivät liikaa, tekevätkö he oikein vai väärin. Meidät on aivopesty tekemään oikein. Jos joku liike tuntuu vaativalta, voi hyvinkin käydä niin, että osallistujat keskittyvät vain tekemään sen oikein ja turhautuvat, kun eivät kykene siihen kunnolla, sen sijaan, että he todella tuntisivat, miten liike vaikuttaa heihin.
Huomasin, että mitä pienempi ja yksinkertaisempi liike, sitä parempi. Huomasin myös, että mitä enemmän pysyn taustalla ja annan ihmisten kokeilla itse, sitä parempi.
Yhä enemmän ymmärsin myös hiljaisuuden merkityksen. Näen itseni enemmän kanssaistujana kuin ohjaajana. Joillekin, jotka ovat tottuneet siihen, että joku jatkuvasti kertoo, mitä ja miten pitää tehdä, tämä voi olla aluksi vaikeaa.
Se voi herättää heissä monia kysymyksiä: “mitä minun pitäisi tehdä?” tai “mitä minun pitäisi tuntea?”. Mutta kun ihmiset oppivat luottamaan itseensä, tuntemaansa ja aistimaansa, he rauhoittuvat ja alkavat löytää todellisen luonteensa. Se on aina upeaa, kun niin tapahtuu.
Sensobicin lisäksi teen käännöstöitä (lue lisää swevi.fi) ja kirjoitan artikkeleita näkövammaisten ruotsinkieliseen Synvinkel-lehteen (fss.fi).